Jokiranta

Menetettyjen mahdollisuuksien muistolle

2005-10-10T06:24:00.000-07:00

No niin, jokiranta kai lienee juuri tällaista miettimistä varten. Aika moni tätä mahdollisesti lukevista todennäköisesti tietää, mistä puhun. Mutta koka tapauksessa tuntuu hyvältä vielä kerran miettiä asioita, jotka vaivaavat.

Joka tapauksessa ihminen menneisyydestä käveli vastaan kahdesti muutaman päivän sisällä. Molemmilla kerroilla tervehdittiin kohteliaasti. Sen jälkeen aivan toisessa tarkoituksessa selailin vanhoja valokuvakansioita ja vastaan tuli monta kuvaa, joissa oli yhdessä ollut hauskaa. Järjettömän, uskomattoman hauskaa. Ikuista ystävyyttä ei koskaan vannottu, en sellaista harrasta kenenkään kanssa muutenkaan, mutta silloin oli helppoa ja kivaa tehdä yhdessä asioita.

Sitten oli toinen ihminen, jonka kanssa ystävystyi hitaammin, koska olimme niin vimmatun erilaisia. Ja silti tai juuri sen vuoksi arvostin häntä, koska erilaisuuden yli kurkottaminen on puolin ja toisin vaikeaa ja koska erilaisen ihmisen kanssa ja kautta voi nähdä maailmaa paljon omaa laajemmin. Luottamusta rakenneltiin kuitenkin hitaasti mutta suhteellisen varmasti.

Mutta kävi niin kuin kävi. Ensinnäkin minä olin typerä ja impulsiivinen, toisekseen olin mukana toisen ihmisen vielä suuremmassa typeryydessä ja viimeisenä joskaan ei millään muotoa vähäisempänä petin vaivalla rakennetun luottamuksen. En tarkoituksella loukatakseni mutta vähintäänkin törkeällä tuottamuksellisuudella. Itseruoskintaa kai voi harrastaa loppumattomiin, olisi pitänyt ottaa puheeksi asioita jo siinä vaiheessa kun uhka alkoi olla ilmassa. Mutta kun naiivisti luulin, että ihmiset puhuisivat keskenään tärkeistä asioista. Tämä on edelleen suurin itsesyytökseni. Ei se, mikä lopulta asian kärjisti, vaan etten saanut aikaiseksi nostaa kissaa pöydälle jo paljon aiemmin.

Olen tehnyt elämässäni isompia ja pienempiä virheitä, niin kuin kaikki. Mielelläni kuitenkin ylpeilen sillä, että haluan edes yrittää selvittää ne. Ja toisaalta oma minuuteni ja maailmankuvani rakentuu sille, että puhuminen voi aina auttaa eikä sitä ainakaan tiedä, ennen kuin on koettanut. Mutta tämä asia on aikoinaan jäänyt epämääräiseen tilaan, koska siitä ei ole puhuttu. Koska sain sen käsityksen, että se oli pienimmän kivun tie silloin ja niin tulin toimeen huonon omantuntoni kanssa vaikka asia tuntuikin väärältä. Minulla kuuluikin olla kurja olo. Nyt asia kuitenkin edelleen mietityttää. Jos tapaaminen heittää minutkin hetkeksi ihmettelemään jossain kengän pohjallisen alla hiertänyttä kiveä, miten sitten sillä ihmisellä, joka oikeasti loukkaantui?

Haenko vain oman huonon omantuntoni paikkailua? Väitän että en. Typeryyksistäni huolimatta oma elämäni ei kärsinyt todellista vahinkoa, erilaisista arvoista johtuen. Koska rikoksia lukuun ottamatta ei ole sellaista asiaa, jota en uskoisi voivani antaa ajan kanssa anteeksi hyvälle ystävälle. Tai ainakin yrittää. Koska läheisillä ystävilläni on pankissani niin paljon talletuksia, että niillä kuittaisi melkoisia myllerryksiä. Toki tuntisin tuskaa ja olisin loukkaantunut, mutta siltikin tällainen ajattelu on minulle elämän perusta. Jos joku loukkaisi minua pahimmalla tavalla mitä voisin kuvitella, kyllä minä haluaisin tietää miksi. Ehkä sitten sen jälkeen katkaisisin välit, jos oma paha olo olisi liiallinen. Toistaiseksi niin ei ole tarvinnut kertaakaan tehdä.

Merkillisin tunne vuosien jälkeen onkin siis oma katkeruus, vaikka inhoankin sen kantamista. Ajattelin, että ystävyys oikeuttaisi edes yhteen todelliseen yritykseen selvittää virheet. Mene ja tiedä, ehkä niitä olikin, mutten tajunnut sanattomia viestejä. Ja tämän ihmisen ripustautuessa kaulaani tukkihumalassa yökerhossa en tosiaan tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Torjua ja loukata vai lähteä mukaan ja vakuuttaa, että sellainen minä olenkin. Eihän minulla ole oikeutta vaatia luottamusta ihmiseltä, jonka luottamuksen itse petin, mutta ei kai ystävyydessä olekaan kyse pisteidenlaskusta. Tämän ja tämän verran saat tehdä, tuota et. Mutta minut tunteva ystävä voisi kuitenkin myös ajatella, etten loukannut suunnitelmallisen pahantahtoisuuteni vuoksi.

En voi syyllistää vanhaa ystävääni siitä, ettei hän silloin halunnut kestää enempää kipua selvittääkseen asioita minun kanssani, voimavarat menivät varmasti muuhun. Mutta mahdollinen ajatus siitä, että hän ajattelisi minun toimineen tahallani häntä loukatakseni on vaikea kestää. Tai etten milloinkaan saanut edes sitä yhtä mahdollisuutta selvittää asiat. Kuitenkin ajatus siitä, että ehkä vieläkin jostakusta tuntuu edes hiukan kurjalta nähdessään minut, on nykyisellään kaikkien ärsyttävin. Muu on pahan olon muistoa.

Toivottavasti vain ylidramatisoin. Ehkä kaikki on siellä suunnassa jo arkipäiväisesti ja hyvin ja minä vain märehdin asioita. Vaikka liki kaikki yhteisetkin ystävät saivat kokea saman radiohiljaisuuden. Paitsi eräs, joka kertoi alkuvuodesta kysyneensä heiltä, emmekö voisi puhua asioista. Emme kuulemma voisi. Se huolestuttaa minua kaikkein eniten. Hitto soikoon minun tekemisteni takia ei kenenkään pitäisi joutua järjestelmään elämäänsä uudelleen. Vaikka asetelma on nurinkurinen, haluaisin tietää, voisinko auttaa jotenkin. Itä-Siperiaan en voi muuttaa, mutta jos paras ratkaisu olisi olla hiljaa, haluaisin tietää senkin. Koska nyt kun asiaa rehellisesti katson, olen kuitenkin elätellyt jonkinlaista pientä toivoa. Että jonkin onnekkaan sattuman kautta ja ajan kulumisen vuoksi saisin tilaisuuden koettaa selvittää asiat.

Ja sitten palataan jälleen tähän ensimmäiseen ihmiseen. Joka ei puhunut silloin kun olisi pitänyt ja kysyi kun ei olisi. Joka aikoinaan sanoi, että jos hän ikinä tarvitsisi luonnetodistajaa, minä olisin siihen tehtävään paras. Mutta joko ihmiset muuttuvat yhdessä hetkessä tai sitten tapahtui jotain muuta merkillistä. Kun sama ihminen myöhemmin ojentaa minulle kätensä ja toteaa, että jos asiat eivät tästä järjesty, niin kiitos kaikesta, meillä oli monta vuotta hauskaa. Se vasta sotiikin minun maailmankuvaani ja arvojani vastaan. Pakeneminen ja kieltäminen ei voi olla paras ratkaisu.

Ehkä tämä nyt taas helpottaa. Vaikka tekisikin mieli tehdä 150 valokuvakopiota ja lähettää ne kauniissa paketissa. Sovinnontarjoukseksi? Hauskojen hetkien ikävän vuoksi? Tapauksen lopulliseksi sulkemiseksi? Kun tietäisi.

Anonyymien suoritusaddiktien perustaminen

2005-09-01T11:58:00.000-07:00

No niin, heti tuli vaikeuksia päättää, onko asia lj- vaiko jokiranta-tasoa. Mutta olkoon nyt täällä, koska aion edelleenkin koettaa olla hajoittamatta elämääni kahtia. Ja lisäksi tämä on kuitenkin vakavaa. Oikeastaan.

Jutun olen kehitellyt ystävän kanssa jo aiemmin Berliininaikoina mailaillessa, mutta Anckyrian ihailtavan päätöksen myötä tämä lienee sopiva saattaa päivänvaloon. Tiedän jonkun, joka ei kelpaa anonyymeihin suoritusaddikteihin aivan liian tolkullisena ;)

Jäin siis aikoinaan miettimään oivallusta, että omista kyvyistäänkin voi humaltua. Ja miten vaikeaa on löytää tasapaino kompetenssin ja kapasiteetin välille ja onko pahempaa tietää olevansa paras/ainoa henkilö hoitamaan jonkun homman vai luulla olevansa... Joka tapauksessa olen aina ollut sitä mieltä, että jokaisella on lempipäihteensä. Jokin juttu, jonka kanssa aina saa olla varpaillaan, ettei mene yli. Joillakin useampiakin.

Tämä on tarkoitettu ajatusleikiksi, mutta vastaavaa alkoholin liikakäyttötestiä voi vallan hyvin
käyttää laskurina, sillä uskon, että vastaukset ovat valitettavan vastaavia. Tai ainakin tämä huvittavanan ajatusleikkinäkin antaa inhasti ajattelemisen aihetta.

Ja kyllä, käyttäentuota laskuria itse saan tuloksen, jonka mukaan riskit ovat selvästi kasvaneet. Sopivasti mukailtuna se menee näin: "Kokonaispistemääräsi on 14. Projektiesi määrään liittyy riskejä, jotka voivat vaarantaa terveyttäsi. Sinun kannattaa aloittaa elämänhallinnan tarkkailu. Mitä aiemmin vähennät, sitä nopeammin mahdolliset haitat helpottuvat tai korjaantuvat kokonaan."

- - -

Kymmenen henkilökohtaista kysymystä omien resurssien käytöstä

Käytätkö omia voimavarojasi kohtuullisesti, sopivasti vai liikaa? Onko omien voimavarojesi käytöstä sinulle enemmän iloa vai haittaa? Oletko joskus halunnut vähentää panostuksiasi? Voit itse testata ja arvioida
voimavarojen käyttöäsi.

Paljonko kulutat itseäsi?

1. Kuinka usein käytät omia voimavarojasi sellaisten hankkeiden edistämiseksi, jotka eivät suoraan liity oman hyvinvointisi turvaamiseen (kuten palkkatyö)?

ei koskaan
noin kerran kuussa tai harvemmin
2-4 kertaa kuussa
2-3 kertaa viikossa
4 kertaa viikossa tai useammin

2. Kuinka monta tuntia yleensä käytät aikaasi näihin hankkeisiin niinä päivinä, jolloin käytit voimavarojasi?

1-2 tuntia
3-4 tuntia
5-6 tuntia
7-9 tuntia
10 tuntia tai enemmän

3. Kuinka usein olet käyttänyt kerralla kuusi tuntia tai enemmän?

en koskaan
harvemmin kuin kerran kuussa
kerran kuussa
kerran viikossa
päivittäin tai lähes päivittäin

Menikö pitkäksi?

4. Kuinka usein viime vuoden aikana sinulle kävi niin, että et pystynyt irrottautumaan hankkeesta, johon sinulla ei olisi ollut resursseja, kuitenkin kerran aloitettuasi?

ei koskaan
harvemmin kuin kerran kuussa
kerran kuussa
kerran viikossa
päivittäin tai lähes päivittäin

Jäikö jotain tekemättä?

5. Kuinka usein viime vuoden aikana et ole eri hankkeiden vuoksi saanut tehtyä jotain, mikä tavallisesti kuuluu jokapäiväiseen elämääsi tai hyvinvoinnistasi huolehtimiseen?

ei koskaan
harvemmin kuin kerran kuussa
kerran kuussa
kerran viikossa
päivittäin tai lähes päivittäin

Ryypyllä käyntiin?

6. Kuinka usein viime vuoden aikana jonkin voimavaroja kuluttaneen projektin aikana/jälkeen tarvitsit alkoholia, kofeiinitabletteja tai muuta "dopingia" päästäksesi paremmin liikkeelle tai saadaksesi itsesi irti projektista?

ei koskaan
harvemmin kuin kerran kuussa
kerran kuussa
kerran viikossa
päivittäin tai lähes päivittäin

Morkkis?

7. Kuinka usein viime vuoden aikana tunsit syyllisyyttä tai katumusta koska et mielestäsi suoriutunut jostain hankkeesta niin hyvin kuin olisit voinut tai satsannut siihen mielestäsi riittävästi?

ei koskaan
harvemmin kuin kerran kuussa
kerran kuussa
kerran viikossa
päivittäin tai lähes päivittäin

Menikö muisti?

8. Kuinka usein viime vuoden aikana sinulle kävi niin, että et väsymyksen tai ylirasituksen vuoksi pystynyt muistamaan aiempia tapahtumia tai sinulla oli vaikeuksia keskittyä normaaliin elämään?

ei koskaan
harvemmin kuin kerran kuussa
kerran kuussa
kerran viikossa
päivittäin tai lähes päivittäin

Kolhitko itseäsi tai muita?

9. Oletko itse saanut selviä stressioireita tai onko joku arvostamasi ihminen loukkaantunut sinulle projektiesi seurauksena?

ei
on, mutta ei viimeisen vuoden aikana
kyllä, viimeisen vuoden aikana

Tuliko sanomista?

10. Onko joku läheisesi tai ystäväsi, esimiehesi, lääkäri tai joku muu ollut huolissaan voimavarojesi riittävyydestä tai ehdottanut että vähentäisit erilaisia hankkeita?

ei
on, mutta ei viimeisen vuoden aikana
kyllä, viimeisen vuoden aikana

Sanovat näitä ruuhkavuosiksi

2005-07-24T11:24:00.000-07:00

No niin. Itse olen vanhampainvapaalla, eli nk. äitiyslomalla. Mies taas on kesälomalla. Lisäksi sattui kohdalle päivä, jonka osalta pyhä seinäkalenteri on tyhjä. Ja on vielä sunnuntai. Eli elämä on siis pelkkää lomaa?

Sunnuntai 24.7.2005

Klo 00-02: Riekkumassa hullun tavalla ystävien bileissä... no okei, olisiko uskottavampaa että lopettelemassa viimeistä sangrialasillista ja puhumassa scifistä, tv-sarjoista ja muusta vastaavasta sekä lohkomassa väsyneitä puujalkavitsejä ts. pitämässä sopivan mukavasti kivaa hyvässä seurassa kunnes väsymys käy liialliseksi?

02-03: Logistisia järjestelyjä, jotka sisältävät ystäväpariskunnan kuskaamiseen Piikkiöön, minun jäämiseni sinne ja lastenvahdin ja em. pariskunnan viemisen edelleen yo-kylään. Luen roskalehteä hetken olkkarissa miehen kotiutumiseen asti ja sitten nukkumaan.

04.30: Vauva herää ensimmäisen kerran ja haluaa muutaman suullisen maitoa ja viereen. Muuten täysin vieroitettu neiti kaipaa pari nostalgiahörppyä jotka yleensä ajoittuvat pikkutunneille. Hajun perusteella delegoin yöllisen vaipanvaihdon isille, joskin hälytys osoittautuu vääräksi. Imetys ja haliminen, joiden jälkeen nukahdan sänkyyn vauvan viereen, kun pikkuinen ei onneksi innostu riekkumaan enempää.

05-05.45: Sangria ja liiallinen määrä syötävää päättivät olla suhtautumatta yhteistyöhaluisesti. Liian pienellä teholla ollut ilmastointilaite ei ole viiilentänyt makkaria ja herään pikkuisen lämpöpatterin vieressä hikisenä möyrivin vatsoin. Haen vieraspeiton ja siirryn pyörimään olkkarin sohvalle, jotten herätä muita. Muutaman vesilasillisen ja maitohappobakteerikapselin jälkeen olo hellittää. Palaan takaisin omaan sänkyyni ja siirrän neidin omaansa.

6.30: Kun maitoa ei enää juurikaan tule, ei yömimetys nukuta niin syvään. Muuten hyvin nukkuvan neidin levottomat viikot jatkuvat, tahtoo taas äidin viereen. Pitelen puoliunessa paikoillaan kunnes mönkiminen lakkaa ja nukahdan itsekin.

8.15: Ihmisten ajoissa nukkumaan mennyt pikkuneiti herää virkeänä ja maailmojasyleilevän hyväntuulisena. Siunattu mieskulta lähtee hänen kanssaan aamupuurolle ja saan luvan nukkua vielä tunnin. Onneksi yökukkumiset ovat osuneet näille yhteisille lomaviikoille.

9.30: Lapset tulevat herättämään pojankin herättyä, mutta pikkuneiti päättääkin haluta ekat nokoset, joten saan jäädä pötköttämään ja nukuttamaan häntä miesväen vetäytyessä ensin lukutuokillle sohvalle ja sitten aamupalalle. Koska ryömiväistä ei voi jättää laidattomaan sänkyyn yksin nukkumaan saan jäädä univahdiksi sänkyyn vielä kolmeksi vartiksi. Fantastista! Mies laittaa koneellisen mustaa pyykkiä tulemaan.

10.30: Kaveri tulee sovitusti lainaamaan vauvantarvikkeita, kaivamme esille sitterin, turvakaukalon, pikuvauvan matkasängyn, rintarepun ja rintapumpun sekä muutamia lämpimiä vaatteita tulevaa talvea varten. Snyf, oma vauva tuntuu jo niin isolta ja vanhalta. Lohtua löytynee lainapalkaksi saamastamme kahdesta pullosta chileläistä punaviiniä, kiitoksia vain! :)

11-12: Sade taukoaa, nyt äkkiä esikoinen ulos. Isi vie poimimaan mustikoita takapihalle (rakastan tonttiamme, ei koskaan kerrostaloon!). Itse syön pikaisen aamupalan, ruokin neidin ja lueskelen lehteä. Liikuntakyvyn kehittyminen on tehnyt tytölle kovan äidinkaipuun ja levottoman nukkumisen lisäksi syli-ikävä on suuri. Sylittelen siis kovasti.

12-14: Urheat metsänkävijät palaavat saaliineen, keskeisten uutisotsikoiden mukaan takapihalta löytyneestä koiran purulelusta on havaittu etana. Mis nukuttaa vauvan vaunuihin takapihalle, minä ja poika leivomme kesän ensimmäisen mustikkapiirakan. Piirakan paistuessa teemme pikaruoan, kinkkukiusauksen, poika hehkuu ylpeyttä ollessaan suuresti avuksi. Mies korjaa tuulikaapin valosysteemin, jotta liiketunnistinvalon saa kytketyksi pois päältä mikäli vauvaa haluaa nukuttaa siellä. Sen jälkeen hän teippaa makuaalustat eteisen lattiaan pojan akrobaattitemppujen alustaksi, minkä yhteydessä käydään läpi lyhyt kasvatuksellinen episodi aiheesta isäukon potkiminen päähän ja esikoinen saa miettiä hetken tekosiaan huoneessaan. Myöhemmin molemmat poistuvat autotalliin jatkamaan vieras- ja väsäyshuoneen tilaongelmaa helpottavan monitoritelineen rakentamista, ohjeistan tuomaan salaattia kasvimaalta palatessaan. Poika ei kuitenkaan viihdy ulkona kauaa vaan tulee takaisin ja kiipeilee sylissäni viihdyttäessäni itseäni tuttujen livejournalien uusimmilla Harry Potter-mielipiteillä. Raivaan tiskipöydän ja tyhjennän ja täytän tiskikoneen. Torstaina tulleiden ja perjantaina lähteneiden vanhojen ystävien jäljiltä jääneet ylimääräiset tiskit on nyt hoidettu, mikä tuottaa tyydytystä.

14-15.30: Syömme, pikkuneitikin herää mutta viihtyy lattialla ja saamme rauhassa jutella ja nauttia piirakasta, mmm-mmmmm. Mies saa luvan palata viimeistelemään hyllyn, minä annan tytölle sinä aikana välipalan. Monitorihylly esitellään minulle ja toteamme yhteistuumin sen olevan varsin nörtti. Viimeviikkoisen leluhyllyn rakentamiseen osallistunut poika paheksuu tämä hyllyn jättämistä lakkaamatta. Mistä lie perfektionismisa perinyt? Perhekeskustelun tuloksena päätetään, että pojan aamuisesta hammaspesusta vastaa se vanhempi, joka antaa hänelle aamupalaa, koska asiassa on vähän lipsuttu.

15.30-17: Koira tarvitsee lenkin, joten miesväki lähtee kävelylle ja pikkuneiti tulee isin rinkassa mukaan, minulle suodaan pyytämäni reilun tunnin kirjoiutustauko. Novelli on edennyt loistavasti ja vaatii kirjoittamista. Koska olen lähdössä seuraavana päivänä lasten kanssa appivanhempien mökille koneen ulottumattomiin, saan nyt käyttää aikaa keskeltä päivää. Elämän pieniä ylellisyyksiä. Verryttelen luonnostelemalla tämän blogitekstin alkuosan ja huvitun suuresti elämästäni. Myös novelli etenee. Viimeinen vartti kuluu puhelimessa, kun yläasteajoilta peräisin oleva ystäväni soittelee rintarepun käyttämisestä. Häenen tyttärensä on reilun kuukauden ikäinen ja puhuttavaa riittää. Samalla syötän tytölle metsämansikoita, joita ulkoilijat toivat tullessaan.

17-18.15: Parempi puolisko laittaa pyykit kuivumaan ja minä lojun säkkituolissa "leikkimässä" ts. molempien lasten purtavana ja ruhjottavana, kunnes kuopus on taas nälkäinen. Isin syöttövuoro ja äidin on syytä pysyä poissa näkyvistä, muuten kajahtaa heti "täitäitäi". Lukaisen siis olkkarissa Extra-liitteen jutun kalasääksien rengastajasta ja ihmettelen eläkeikää lähestyvän vapaaehtoistyöntekijän jaksamista hänen kiipeillessään kolmekymmentämetrisiin puihin. Hienoa miten jotkut saavat aikaan kaikkea tuollaista. Tajuan ajatuksen huvittavat puolet vasta hetken kuluttua. Syönnin päälle vauva nukahtaa omaan sänkyynsä ja nukuttamaan mennyt isä omaansa. Minä ja poika taas syömme perjantaiset päivällisenjämät ja palan mustikkapiirakkaa, jonka jälkeen leikimme pojan toivomuksesta jääkaapin kyljessä magneettikirjaimilla. Lukemisen oppiminen ei ole kaukana, mutta kaveri masentuu epäonnistumisesta. Lohdutan, että hänellä on vielä kolme vuotta aikaa ennen koulua jossa vasta on pakko oppia lukemaan. Minkä lisäksi äitikin oli vuoden vanhempi kuin hän. Tämä näyttää tepsivän.

18.15-19: Univelka iskee ja olen kärttyinen unilta heränneelle miesparalle. Unituntien laskemiseen keskittyneen kurjuuskilpailun ja marttyrointini jälkeen saan karata puolen tunnin nokosille, taivaallista. Sitä ennen sovimme, että koetamme mennä saunaan ajoissa, jottei lasten ilta veny. Ollessani höyhensaarilla poika saa pelata puolisen tuntia tietokoneella ja vauva siivestää isin välipalaa eikä tarvitse omaa. Veljensä ei syönyt kuutta kertaa päivässä, mutta tällä varsalla on kyllä täyden hevosen ruokahalu.

19-19.40: Nokoset parantavat mielialaa valtavasti. Sauna on lämpiämässä ja päivän projektit julistetaan loppuun saatetuksi. Perhe läjittyy sohvalle, jossa tapahtuu kaikenlaista mönkimistä ja halailemista joutavanpäiväisen kanavasurffailun lomassa, oikein mukavaa. Lukaisemme TV-maailman artikkelin ja arvostelun Sin City-leffasta. Vaikka Millerin kynänäjlkeä ihailenkin mm. Helvetistä-sarjakuvassa, en varmaan pidä elokuvasta, en vain osaa katsoa esteettistä väkivaltaa. Joten puolisko saa etsiä leffaseuransa muualta.

19.40-20.30: Saunaan! Vauva juhlistaa asiaa konttaamalla ensimmäistä kertaa pitkän matkan saatuaan vaipat pois päältä. Vaikka perhesauna on oma projektinsa, se on hyvin mukavaa ja rentouttavaa, kukin viihtyy tavallaan. Koska minulle on jonkinlainen itseisarvo ja parisuhteen laadun mittari päästä miehen kanssa yhdessä löylyyn, nostan tytön mukaani lauteille istumaan pesuvatiin ja asia toimii erinomaisesti. Ihanaa, kun molemmat muksut ovat samanlaisia saunahulluja (tai löylynlyömiä :) kuin vanhempansakin.

20.30-21.20: Saan saunan päälle hienon videopätkän neidin konttaamisesta. Sen jälkeen normaalit rutiinit, ts. rasvataan ja kuivataan vauva sekä otetaan kiinni, komennetaan, kamppaillaan, rasvataan puolipakolla, otetaan uudelleen kiinni ja rasvataan loppuun hupullisen pyyhkeen kanssa Batmania leikkivä esikoinen. Vaikka sauna piristikin pikkuneitiä, nyt väsymys iskee tuplana ja vauvan nukutus lankeaa minulle. Minusta kyseessä on se helpompi nakki. Puuronkeiton lomassa poika haluaa tietää, mikä numero tulee kuudentoista jälkeen ja laskee sujuvasti erilaisia asioita lehtikuvista, asia selvästi hallussa. Sitten pikkuinen käsitytelyyn, iltapuuro naamaan ja naamalle, pesut ja hetkeksi hämärään makkariin sylittelemään. Kymmenen minuuttia ja uni on voittanut. Tämä on oikeastaan naurettavan helppoa. En todellakaan käsitä, miten huonounisten vauvojen vanhemmat jaksavat ja päätän taas olla valittamatta mistään lastenhoitoon liittyvästä vähään aikaan (joojoo). Myös esikoinen on nykyään mukavan väsynyt iltaisin. Vaikka päiväunien pois jättäminen viekin vanhempin vapaatuokion, illalla uni tulee säälliseen aikaan ja helpommin, joten tämä tuntuu paremmalta. Itse pääsen jo karkaamaan koneen ääreen, pojan nukuttaminen vie vielä hetken pidempään.

Klo 21.58 viimeisetkin ylimääräiset äänet molempien muksujen sängyistä ovat vaienneet. Olen tuhlannut hyvää novellinkirjoitusaikaa tämän tekstin laatimiseen mutta se on tuottanut runsaasti huvia. Ja nyt koitti vanhempien vapaa-aika. Tietysti huomioiden sen, että mies palaa töihin huomenna ja itseäni odottaa kahden lapsen aamu sekä pakkaaminen mökkireissua varten.

Loppuvuorokauden tunneista kilpailevat siis:
* parisuhteen ylläpito ;)
* oma rentoutuminen tietokoneen, kirjojen yms. ääressä
* loppukesän projektisointi ja syysjuhlien suunnittelu
* kunnallispoliittisen strategian kommentointi lausuntokierroksella
* nukkuminen (hahhah)

Tämä on oikeastaan ihan järjettömän hassua. Tai sitten pelkästään järjetöntä :)

Hyvä hetki

2005-07-03T14:32:00.000-07:00

Hyviä syitä olla tällä hetkellä onnellinen.

Poika on nauttimassa maalaiselämästä mummulassa. Mitä muuta nelivuotias tarvitsee, kuin puhelinkeskustelun mukaan "uimarannan josta löytyi kaksi kuollutta simpukkaa ja yksi elävä, yksi etana joka oli piilossa kotilonsa sisällä ja ihan hassu koiranpentu joka tuli kanssa uimaan kun minä räiskähdin selälleni ja vatsalleni ja T-paita kastui ja lippalakkikin vähän"? Siellä olisi toki ihana olla, mutta pari päivää vain vauvan kanssakin on mukavaa. Muutamat rästihommat tehty, miehen kanssa ehditty puhua vähän muustakin kuin vain sen päivän projekteista ja vuoron perään on saatu nukkua univelkoja pois ja haliakin hiukan.

Päivällä ehti auttamaan ystävää muuttokiireissä. Loistava tekosyy jutella kaikesta samalla pakaten tavaroita. Joidenkin ihmisten kanssa saa olla täysin oma itsensä, joten ilma oli helppoa hengittää pölystä ja kissankarvoista huolimatta. Lähdin pois virkistyneenä. Lisäksi viime ajat ovat taas näyttäneet ystävien arvon, kun erilaista talkooapua on saatu ja annettu. Näin sen kuuluu toimia.

Eräs vahimmista ystävistäni sai pari viikkoa sitten pienen tyttären. Jälleen uusi kaveri pikkupimulleni ja itselleni uusi kanssaäiti jakamaan ajatuksia. Lapset ovat järjettömän suuri osa elämää eikä heistä voi olla puhumatta jos ylipäänsä omasta elämästään puhuu. Mutta kun on toisia äitejä ja isiä joiden kanssa puhua loppumattomiin, voi sitten lapsettomien ystävien tarjoamaa tuulahdusta maidonhajuttomasta maailmasta käyttää täydesti hyväksi.

Kirjoittaminen maistuu taas hyvältä. Uuden novellin nimi ja ydinajatus on valmiina. Novellikokelma tuli pilkkuluennasta ja lähtee ensimmäisen kerran tositoimiin. Hyvin käyköön, mutta jos ei käy, en usko siitä mitenkään romahtavani. Uusi yritys sitten vain. Joka tapauksessa saan yhden novellini läänin taidetoimikunnan julkaisemaan Reviiri-antologiaan, ensimmäinen menestys siis valtavirran puolella joskin selkeän spekulatiivisella tekstillä.

Koko luonto elää ja hengittää ympärillä ja hyttysistä huolimatta takapihan nurmikolle kuuluu mennä makaamaan ja tuijottamaan öistä taivasta. Ei yhtään hullumpi maailmankolkka tämäkään asua.

Juhannuspäivänä pääsin käymään suosikkimerikohdassani ystävän perheen mökillä. Siellä pitkä laituri kurottaa suoraan salmeen jossa tuulee aina. Laiturin päähän voi mennä ja levittää kädet auki, kämmenet vasten tuulta. Auringon vuoksi on pakko sulkea silmät mutta valo tulee suljettujenkin luomien läpi. Suolainen merituuli repii vaatteita ja miltei tuntuu kuin putoaisi. Mutta kun nojaa tuuleen silmät kiinni ilma hetken kuluttua alkaa virrata läpi, sillä mitään muuta ei enää pysty aistimaan kuin tuulen ja valon, pienen hetken ei ole muuta kuin tuulta, suolaa ja valoa ja hyvin pieni oma itse. Ja sekin voi melkein päästää tuulen vietäväksi.

Hmmm... eikö minulla tosiaan ole yhtään synkkiä ajatuksia? Onhan elämässä toki huonojakin puolia. On ystäviä, joiden kanssa asia tai toinen on jäänyt hölmösti hiertämään. On eräs aikoinaan erittäin tärkeä ihminen jolle en ole uskaltanut soittaa koska en tiedä miten suhtautua. On läheisiä ihmisiä joiden pienemmät ja suuremmat murheet painavat. On ainainen kiire ja huono omatunto kun kaikkiin elämän projekteihin ei riitä aikaa. Mutta ellen muuta yksin jonnekin autiolle ja hyvinvarustetulle saarelle ei elämä ikinä ole vapaa tällaisista murheista. Niiden painoon on oikeastaan tottunut. Sen sijaan onnelliset asiat ovat mukavan tuoreita, niitä malttaa vielä katsella. Tuttuja huolia ei jaksa märehtiä. Iäkkäillä sukulaisillani oli tähän loistavasti sopiva sanonta: ei paska tonkimalla parane. Ja jos tuo ei ole rahvaanomainen ja erittäin sopiva viimeinen ajatus tällä erää niin ei sitten mikään.

Hyllynreunalle kertynyttä

2005-06-28T01:47:00.000-07:00

Novellikilpailun esiraatilaisuus vei kaiken kirjallisen luomisvoiman joksikin aikaa. Koko perheen kesäflunssan viemistä resursseita puhumattakaan. Saati rakkaiden ystävien hyvin tunnetusta Taloprojektista (tm), joka on tehnyt minusta yksinhuoltajan muutamiksi päiviksi viikossa. Mutta tämä siis ilman nurinaa ja täysin vapaaehtoisesti, kiitollisuudenvelka lunastetaan kyllä sitten kun rupeamme pykäämään sitä lisäsiipeä tähän pytinkiin... Syvällisempiäkin asioita siis muhii mutta saattavat saada kaunokirjallisen muodon, novelliläjän perkaaminen herätti oman kirjoitushingunkin. Kunhan saan tuleviin bestperson-tehtäviin liittyvän hääkutsun infolehdykän pois alta.

Listaanpa nyt siis kaikkea mielenkiintoista viime aikoina tapahtunutta. Näppärimmin tämä käy niiden esineiden myötä, joita on viime viikoilta jäänyt työhuoneen kirjahyllyn reunalle. Sitäpaitsi keskiviikkona tulevat siivoojat ja ne täytyy kumminkin raivata pois.

1) Kokoamaton leija pakkauksessa
Ostimme sen pojalle samalla kun hankimme virallisen unirätistäluopumislelun, vaikea valintatilanne päätyi roska-autoon. Se, että leija on paketissa, kuvaa hyvin sitä, paljonko olemme olleet kauniilla säillä kotona olematta sairaana. Reissussa on oltu Tukholmassa, Ikaalisissa ja Kustavissa. Ensi viikolla Hesaan.

2) Asterix-albumi Gallialainen kertotaulu (tuplakappale)
Sinun ei pidä akuutissa kirjakaupan puutteessa kiireessä käväisemän halpojen kirjoten kaupassa kuvitellen muistavasti kaiken minkä omistat.

3) Afrikan tähti
Poika päihittää minut Riskissä ihan rehellisessä kahden pelaajan pelissä, jossa ei tarvitse osata lukea. Afrikan tähti sopii lyhyempiin vapaahetkiin.

4) Nokkahuilu ja vapputorvi
Karanteenissa kuudennella hyllyllä. Tarvitseeko sanoa muuta?

5) Ilmalämpöpumpun manuaali
2000 euron (kotitalousvähennysten jälkeen n. 1400 egeä) investointi, sinne menivät molempien bonukset. Mutta maksanee itsensä takaisin 3-4 vuodessa suorasähkölämmitteisen talon energiansäästönä. Nopeamminkin, jos alamme käyttää puuta enemmän. Lisäksi vilukissavieramme voivat nyt häpeilemättä pyytää lämpöä lisää, se järjestyy alle tunnissa. Keäshelteissä toimii ilmastointina. Sähkösuodatin lisäksi päälle ja pieniin intiimeihin 60 hengen bileisiin saadaan kasteenraikas hengitysilma tuossa tuokiossa. Ynnä muut suodattimet vetävät ilmasta pois eläinpölyjä ja siitepölyjä. Ruokaa se ei laita eikä raaputa selkää mutta muuten näppärä keksintö.

6) Me muut - sarjakuvakirja (Arktinen Banaani)
Kammottavaa puujalkojen aatelia, joka on taas palautunut lainasta. Aiehuttaa hirvittäviä todellisuuden vääristymiä ja hysteerisiä naurunpuuskia. En voi olla suosittelematta, vaikka mieli tekisi.

7) Nyöritetyt mustat tekonahkaiset "käsivarsisuojukset"
Käytyäni ostamassa kangaskaupasta 40 reikää ("Kun tässä on näin monta osaa, niin montako reikää se tarkoittaa, sisi että montako pakettia minun pitää ostaa jos tarvitsen 40 reikää?") ponnistin olemattomat käsityökykyni äärimmilleen. Lyötyäni ensin 6 rinkulaa vinoon ja insinööriavusteisesti tajuttuani virheeni lopputuloksesta tuli aika nätit asusteet paremmalle puoliskolleni. Sopivat pseudokeskiaikailuun ja monenlaisiin fantasiapippaloihin. Ne, jotka tietävät, mistä puhun, tietävät mistä puhun ;) Yksi puritypiste lisää ja aineksia tulevaan jokirantapohdiskeluun jatkuen aiemmasta aiheesta tilanteisiin heittäytyminen.

8) Puoliksi syöty kartonkinen nallekortti
Tytön sängyn sisäpuolta koristanut kortti tuli ahmaistuksi, kun pikkuneiti oppi kääntymään ja ryömimään. Nyt mietin, heittääkö pois vai pistääkö talteen, se oli sentään jo sairaalasängynkin koristeena.

9) Sananmuunnoskirja Häipywät tavut ja limerikkikirja Patinoidut runot
Tarvitseeko sanoa muuta kuin että ne eivät ole minun?

10) Lohikäärme
Ruotsinlaivalta minun lelukseni ja työpöytäni tulevaksi koristeeksi (vaikka poika onkin omistamisesta hiukan eri mieltä) hankittu viehättävä n. 40-senttinen vihreä kumipintainen pehmolohikäärme. Punaiset silmät ja maaninen katse. Nimeämisprosessi on vielä kesken.

11) Pride-esite
Hemmetinhemmetti. Pride olisi tänä vuonna Tampereella ja olisi helppo mennä paraatiin muksujen kanssa ja muualle sitten jättämällä muksut mummulaan. Mutta kun on taas jo buukattu muuta. En pääse ikinä tuonne. Mikseivät järjestä niitä lokakuussa kun ei ole mitään muuta? Tiedän.

12) 35 senttiä korkea paperipino
60 % kukkua, josta 15 % hirivttävää kukkua ja loppu hengetöntä ja ideatonta kukkua. 20 % tarkoituksettomia kielellisesti ansiokkaita plagiaatteja, 15 % kivaa luettavaa, 5 kpl luokkaa jumankekka, olisinpa itse kirjoittanut. Siinäpä pureskeltavaa varsinaisille raatilaisille.

Siinä se, nyt paikalla odottaa ruokkimista 4 lasta, joista kaksi omia ja yksi kummisellainen. Palaan asiaan merkityksellisempien pohdintojen myötä. Luen typot pois joskus myöhemmin.

Mixei Orlando hurmaa, kyselee Typy-75

2005-05-14T15:35:00.000-07:00

On varmaan äärettömän pöhköä pyydellä blogissa anteeksi, vähän kuin pyytäisi anteeksi olemassaoloaan, mutta teepä niin kuitenkin. Tarkoitus kun ei ole missään nimessä loukata ketään tai mitään. Vaan koska jokiranta on tarkoitettu paljossa oman itse pohdiskelulle, haluan enemmänkin kiittää ystävien blogeja siitä, että ne ovat antaneet idun tähän pohdintaan.

Eli siis. Olimme taannoin porukalla katsomassa Kingdom of Heavenia. Oikein hieno elokuva, ehkä enemmänkin. Seurueen asiantuntijan mukaan tarina oli historiallisesti riittävän kohdallaan ja minusta ihan oikealla tavalla kantaaottava Lähi-Idän tilanteeseen. Jos ajatus siitä, että voitaisiin koettaa elää rauhassa ja pitää ihmisiä jotain maaplänttiä tärkeämpinä on naurettavan naiivi ja idealistinen ja lapsellinen niin tarjoilija, yksi sellainen maailmankuva pöytään kannettuna, kiitoksia. Ja hemmetin näyttäviä maisemia ja kohtauksia ynnä hyviä näyttelijöitä. Orlando ja muut myös, joskin naispääosanesittäjä oli turhan vahakasvoinen ja kaksi-ilmeinen.

Mistä pääseekin sitten eteenpäin. On ollut kiva lukea kavereiden blogeja ja hehkutusta elokuvasta. Omakin leffakokemus saa siitä lisäarvoa, koska kun joku kaveri kokee jotain hienoa, on aina kiva olla ollut siellä ja silloin, tavallaan jakamassa. Se on jo sinällään tärkeää ja hyvä riittävä syy mennä leffaan mieluummin porukassa. Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta en koskaan haltioidu leffasta niin paljon, että katsoisin sen yksinäni. Sen sijaan moni muu ihminen mitä ilmeisimmin voi kokea elokuvasta helpommin enemmän. Lienee jo selvää, että leffat eivät ole minulle mikään kauhean tärkeä taidemuoto, visuaalisista taiteista teatteri iskee paljon lujemmin. Tämä on syytä painaa mieleen myöhempää pohdintaa varten.

Sitten koitti jälkipelin aika. Kukaan ei asiaa tarkoita järin vakavaksi, teiniaikojen fanitus on eri juttu (olen ollut täysin rakastunut Neumannin vuonna papu ja olisin karannut hänen luokseen ja vuokseen kotoa koska tahansa). Sisäpiirin vitsit, yhteinen blogikulttuuri ja niin pois päin. Mutta silti yksinkertaisesti olen vähän pihalla seuratessani lumoutuneita reaktioita uudesta Orlando-leffasta. Kummastuneena kurkin tunnekeskukseeni ja tökin neuroneitani. Huhuu? Hei? Pidän Orlandoa ehdottomasti hyvän näköisenä. Voisin ehdottomasti kuvitella muutamiakin aika mielenkiintoisia päiväunia aihepiirin ympäriltä. Mutta minä, joka pidän itseäni emotionaalisena, innostuvana, impulsiivisena ja luoja ties minä en missään tilanteessa hihkuisi sellaisella intensiteetillä kenenkään esiintymistä valkokankaalla. Kun se tunne ei nouse sisältä, ei sitten millään. Ei kenekään takia. Ei edes Orlandon.

Samoja omituisia juttuja. Kun blogeilla koottiin joitakin aikoja sitten "doable"-listoja, en oikein osannut suhtautua niihin. Siis että kenen kanssa jos tilaisuus tulisi (ja ne normaalit reunaehdot mukaanlukien). Yhtäkkiä paljastuin omissa silmissäni hemmetinmoiseksi tosikoksi, kun tajusin miettiväni asiaa tosissaan. Että olisikohan sekään yhtään mistään kotoisin, jos tositoimiin kävisi. Niin suuri tähti on varmaan aika itseriittoinen. Sen sijaan siis, että olisi kevyesti pohdiskellut julkkisten söpöysjärjestystä. En myöskään lähtisi katsomaan yhtäkään kriitikkojen teilaamaa elokuvaa kenenkään näyttelijän vuoksi. Enkä tosiaan tarkoita, että jos niin tekee tai saa asiasta kicksejä olisi jotenkin minua hölmömpi. Itse innostun, huumaannun tai hurmioidun lukuisista asioista. Mutta en elokuvatähdistä. Miksi en?

Tämä on hyvää jokiranta-ajattelua, joka tuottaa uusia ahaaelämyksiä oman pään sisältä. Yhteen voi punoa lukuisia asioita. Ensimmäisenä on se, kun ihmiset sanovat, että toisen ihmisen hyvännäköisyys ei vaikuta siihen, pitääkö häntä vetovoimaisena. Tämähän lienee se maailman kuuluisin vale, ulkonönhän sitä ensimmäisenä näkee ja sen perusteella päättää ja päättelee jo paljon, osin tiedostamattaankin. Onhan tätä tutkittukin moneen otteeseen. Mutta silti väitän, että laitan ihmisen varsinaiselle hyvännäköisyydelle inhimillisesti ottaen melko vähän painoa. (Eikä tämä siis tee minusta yhtään sen syvällisempää.) Oleellisempaa on, vaikuttaako ihminen minusta mielenkiintoiselta. "Ruma" , tai vaikkapa henkilökohtaisesta hygieniastaan piittaamaton ihminen saa minut varmasti hitusen kavahtamaan siinä kuin monen muunkin. Mutta muuten ihmisen mielenkiintoinen olemus on kiinni niin paljon muustakin, että ilmeisesti kenekään (edes Orlandon ;) "ulkonäköpisteet" eivät kertakaikkiaan yksinään riitä väräyttämään sisäistä hurmaantumisviisariani riittävästi.

Syytä lienee ehdottomasti myös mediassa. Elokuva tuo kuitenkin esille ihmisestä myös tavan liikkua, kantaa itsensä ja äänen, kaikki tärkeitä juttuja ihmisen hurmaavuudessa. Mutta ilmeisesti aivoni luokittelevat tosielämän ärsykkeet eri lokeroon. Nimittäin teatterin lavalla olevaa "hyvännäköistä" ilmestystä voin kyllä kuolata ja voisin kuvitella meneväni katsomaan esityksen toistekin vain visuaalisten arvojen takia. Mutta jostain syystä ihmisen pitää olla "todellinen", teatterin lavalla esitetty fiktiivinen Romeo-hahmo kelpaa jo kyllä. Usein eritoten, sillä näyttelijöiden karsima ja kyky säteillä olemustaan iskee allekirjoittaneeseen varsin lujasti ja sitä kautta ymmärrän äkkiä erittäin hyvin ystävieni huumaantumisen elokuvanäyttelijästä.

Ainakin tähänastisen elämän kokemusten perusteella hullaannun ja/tai huumaannun siis vain tosielämässä kohtaamistani ihmisistä. Heistä sitten lyhytaikaisesti hyvinkin helposti, yksittäinen ääni, ele tai jokin muu mielenkiintoinen piirre voi hyvinkin heilauttaa viisaria (naiselle kielikuva sallittakoon ;). Niinpä erinäisten yleisesti tunnettujen tempausten lisäksi voin rehellisesti sanoa tavanneeni ihmisiä, joita olisi hyvinkin saattanut rakastaa, jos olisin ollut vapaa. Mutta asioiden näin ollen minun "doable"-listani saattaisi herättää melko tavalla keskustelua :)

Ja outona jatkumona tähän tulee mustasukkaisuuteni. Tunnetusti en ole mustasukkainen asioista, mistä usein käsittääkseni ollaan. Mutta sen sijaan jos ukkokultani hehkuttaisi yhtä avoimesti jotakuta naispuolista elokuvatähtöstä kuin yleisesti ottaen seurakunnassamme ihastellaan vaikkapa em. Orlandoa, olisin ihan rehdisti typerän mustasukkainen. Vaikka oikeasti ajatellen lähikaupan nätti kassa kai pitäisi olla suurempi "riski" kuin joku käsittämättömän seksikäs Hollywood-tähtönen. Mutta minäpäs loogisena likkana olen mustasukkaisempi tähdestä kuin kassaneidistä ja kaikkein vähiten olen mustasukkainen yhteisistä ystävistä, joiden olemusta elämänkumppanini saisi sinällään ylistää vaikka kuinka. (Ei niin, että tätä nyt olisi laajamittaisesti tapahtunut :) Tätä olen joskus koettanut käsittääkin ja tullut siihen tulokseen, että koska en nimenomaan ymmärrä, millaiselta tuntuu pitää hurmaavana vain kankaalla nähtyä elokuvatähteä, on se tunne uhkaavampi kuin se arkinen ja tuttu juttu, että toiset lähipiirin ihmiset nyt ovat kiinnostampia kuin toiset. Jotkut täysin platonisesti, jotkut taas sillä skaalalla, että jos haku päällä olisi, niin katsoisiko kertaakaan, kerran vai kahdesti.

Ihmiset siis innostuvat tai hurmaantuvat eri asioista. Mullistava päätelmä! Mutta kauhean mielelläni käyn elokuvissa samalla tavalla kuin saatan lähteä kasvitieteelliseen puutarhaan asiasta innostuneen ystäväni kanssa. Nimittäin mikäli jotain maailmaa ei pysty syystä tai toisesta suoraan kokemaan, paras tapa on kurkistaa sinne hyvän ystävän kautta. Parhaassa tapauksessa oppii jotain uutta ystävästä, saa jakaa tämän kanssa merkityksellisen hetken (mikä on merkittävä asia), saa ehkä hetkisen ajan kokea maailmaa uudella tavalla ja lopulta voi oppia ymmärtämään itselle vieraita juttuja soveltamalla sitä omiin kokemuksiin. Eli kun kerran tiedän, mitä hurmaantuminen on, voin vallan hyvin simuloida, miten ihanalta vaikkapa Orlando elokuvassa näyttää. Ja koettaa siis kovasti olla olematta ihan hiukkasen kateellinen niille, jotka voivat kokea asian suoraan.

Alku interaktiivisuudelle

2005-04-26T01:28:00.000-07:00

Miksi ihmeessä minulla on jotain psykologisia estoja blogien välisen vuorovaikutukseen, sehän pitäisi olla yksi homman vitseistä? Tätä asiaa pitäisi pohtia tarkemminkin. Ehkä minua hermostuttaa ajatus blogistani jonkinlaisena avatarana, jonka kautta ihmiset voivat tulkita minua tai käydä jopa tietyssä mielessä vuoropuhelua kanssani minun selkäni takana. Toisaalta käyhän niin sähköpostienkin kanssa. Mutta tässä tapauksessa mahdolliset tulkinnat ja väärinkäsitykset ovat vielä julkisempia kuin laajoillakaan sähköpostilistoilla, eikä sosiaalista likapyykkiä tosiaankaan halua pestä julkisesti. Vai haluanko sitten olla vain jotenkin erilainen? Minähän teen tämänkin jutun omien ehtojeni mukaan. Lapsellista, etten sanoisi. Muutosvastarintaa? Uutuudenkankeutta? Mitälie.

Olen siis tekemättä kärpäsestä härkästä ja tartun Tytin haasteeseen. Tosin tämänhetkisistä vastauksista saa todella huonon kuvan kirjallisesta maustani. Lapset pakottavat viihteellisyyteen.

You’re stuck inside Fahrenheit 451. Which book do you want to be?

Umberto Eco: Ruusun nimi

Have you ever had a crush on a fictional character?

Parakaakin ja vaikka kuinka monta kertaa. Myös sarjakuvamaailmasta, esim. Stranges in Paradisen päähahmoista kuka tahansa, Katchoo, David tai Francine. Milloin vain!

The last (comic) book you finished is?

Stranges in Paradise: uudet albumini David's story ja Tomorrow Now

Tai itse asiassa ääneen luettuna C.S: Lewis: Prinssi Kaspian

What are you currently reading?

En tunnusta, ent tunnusta... No okei, Eddingsin Vanhemmat jumalat. Alkuperäisen Belgariadin (joka ihan oikeasti on hyvää fantsuviihdettä) muistolle luen käsiin sattuvat edelleen.

Ääneenlukuprojektina C.S: Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin

Five books you would take to a deserted island?

Huijaan ja lasken alpparisarjan yhdeksi. Muutenkin uskon runojen ja sarjisten itse asiassa kestävän useampia lukukertoja.

Humberto Constantini: Jumalia, poliiseja ja ihmislapsia
Stangers in Paradise-sarjan
Elfquestit
P. Mustapää: Kootut runot
Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa

Who are you going to pass this stick to (3 persons) and why?

En harrasta ketjukirjeitä ja sitäpaitsi kaikki blogilliset kaverit on jo viety :)

Kalenteria täyttämässä

2005-04-08T03:55:00.000-07:00

Minulla on kaksi suosikkiharhaa, joissa oikeasti elän. Ensimmäinen on se, että aivan lähitulevaisuudessa koittaa aika, jolloin kalenterissani on runsaasti tyhjää tilaa ja voin tuosta vain soittaa jollekulle, että mitäs muuten teet tänä iltana. Toinen on kuuluisa bilepessimismini, ts. aina ennen jokaista järjestämääni tilaisuutta olen synkän varma, että kukaan ei ole tulossa, ja suunnittelen vaihtoehtoja b, c ja d asian korjaamiseksi.

Tosielämässä kalenterissa on kuitenkin vain rajallinen määrä päivä ja iltoja, kun perhe, työt ja politiikka ovat ottaneet omansa. Kuten kotijoukot ovat jo aikaa sitten todenneet, olen kuulemma paljon hauskempi kun meillä on vieraita, joten jo ihan siitäkin syytä on pakko pitää kalenteri täynnä. Ja kun se nyt kertakaikkiaan on niin kauehan mukavaa. Joten mitä sitä keksisi?

1) Isot bileet! Joo, heti, kutsutaan kaikki ja niiden kaveritkin. Ainakin tapaa kaikki eikä tarvitse jättää ketään kutsumatta. Reipashenkistä juhlimista kullekin tyylinsä mukaan. Tottakai!
MUTTA: Mutta sehän on jo tehty ja nähty. Väkikin ikääntyyy, on lapsia ja töitä eikä valvomisen saati juomisen aiheuttamaan krapulaan voi enää tuhlata seuraavaa vuorokautta. Ja jos tosissaan haluaa ihmisten valmistautuvan hauskanpitoon, hypetys on aloitettava jo kuukausia etukäteen ja keksittävä taas jotain uutta. Olemme järjestäneet viiskymppiset Raatihuoneen kellarissa ja allasbileet uimahallilla. Kun muutimme Piikkiöön, olkkaridisco oli spektakuläärinen juttu. Kuusikymmenvuosijuhlamme olivat upein tilaisuutemme koskaan, mutta vaativatkin jo useita satoja euroja omaa rahaa ja monta päivää järjestelyä. Seuraavaksi pitäisi kai jo lennättää väki Bahamalle, eli pakko ruveta lottoamaan. Vain yhdet Piikkiöbileet vuodessa siis, inflaation välttämiseksi. Mutta toisaalta muuten isoja bileitä ei järjestetä enää siihen tahtiin kuin ennen. Ehkä kahdet siis, korkeintaan.

2) Pienet bileet! Teema ja valikoitu joukko istumaan iltaa, alkoholipolitiikka sivistynyttä eikä mitenkään välttämätöntä ja lapsetkin voivat olla joukon jatkona. Yleensä kaikilla on tosi kivaa, juttelemaan ehditään tosissaan ja seuraavana aamuna maailma ei kaadu päälle. Tämä lienee tulevaisuuden suunta, kun lapsiperheiden tosiaan täytyy tehdä suunnitelmansa kaksi kuukautta etukäteen.
MUTTA: Vuosijuhlien kutsulistalla oli yli 100 ihmistä, paikalla reilu 60. Mitenkäs rajaat? Inhottaa laittaa ystäviä tärkeysjärjestykseen. Toisaalta eri ihmiset sopivat eri tilaisuuksiin ja eri seurueisiin, mutta kaikkea ei voi välttämättä edes sanoa ääneen. Ja joskus on kiva kutsua ihan uusiakin naamoja. Mutta toisinaan huomaa jonkun jääneen paitsioon puhtaasi työtapaturmana. Kuinka nyt ei tuota kutsuttu? Voihan pahvi. Ja varsinkin kun niin moni valittaa, että aikoihin ei ole ollut mitään, kuinka siinä voisi jättää kutsumatta? Vaikka jokaisella on tietysti täysi vapaus kutsua ketä tahansa, itsekin kyllä hiukan ihmettelisi, jos kuulisi "niiden kaikkien muiden" olleen jossain, että mitä sitä nyt on tehnyt väärin ja miksei kelpaa joukkoon. Mutta kun ei niitä kuudenkymmenen hengen juhliakaan aina jaksa, eihän?

3) Tyttöjen ilta? Loistava idea, en ole ollut vuosiin tyttöjen illassa. Punaviiniä, pientä purtavaa ja mukavaa, lämminhenkistä keskustelemista elämästä yleensä ja miehistä erityisesti. Olisipa kivaa.
MUTTA: Mihinkäs oman miehensä sitten tunkisi? Ajaisi pois kotoa? En itse ainakaan olisi kauhean hanakasti lähdössä jos täällä olisi miesten ilta tulossa. Ja ne illat, jolloin lapset voivat olla mummulassa, ovat kuitenkin rajattuja ja kortilla. Entä miten saada kaikki naiset Piikkiöön ja sieltä kotiin? No, kunhan ystäväpariskunta saa talonsa tuohon lähettyville pystyyn, niin sitten voisimme vaikka jakaa vastuun, akat toiseen ja ukot lasten kanssa toiseen ja seuraavalla kerralla toisinpäin? :) Vai onko niin, että tämä ei sitten vain ole minulle luonteva tapa järjestää suokupuolittuneesti iltaa, kun bestijoukossa on niin monia herrojakin.

4) Pari valikoitua ystävää istumaan iltaa? Kyllä kiitos, ehdottomasti. Laitetaan vaikka ruokaa, pelataan seurapelejä, parannetaan maailmaa. Aina on yleensä todella hauskaa. Lapsetkin oppivat pöytätapoja ja muita sosiaalisia juttuja eikä järjestely rasita ketään. Ehdottomasti.
MUTTA: Kuusikymmentä ystävää... 1-6 vierasta kerralla. Hyvä jos kerran vuodessa saa sarjan läpi. Ja kun toisten kanssa tämä oleminen on mutkattomampaa kuin toisten, niin vuorolista ei ole suinkaan ehdoton. Ja kun toiset ottavat itse yhteyttä ja toiset eivät, niin äkkiä tajuaa, ettei jotakuta ole nähnyt taas puoleen vuoteen.

5) Tapaan ihan yksin jonkun muun. Todella mukavaa, saada todella keskustella syvällisiä. Kahville, terassille, syömään, kotiin. Mikä jottei?
MUTTA: Loppujen lopuksi olemme todella tarkkoja siitä, että muksut eivät joudu liian paljon olemaan ilman vanhempia. Nämä ovat heidän kannaltaan ne kaikkein tärkeimmät vuodet ja me taas joudamme myöhemminkin. Niin se vain on. Joten kun jostain pitää tinkiä, ne ovat sitten privaattimenot. Vilpitön yritys kalenteribuukkaukseen minulla kuitenkin aina on, mutta varoitusajat ovat aika pitkiä. Onneksi kaikki tuntuvat ymmärtävän, tai eivät ainakaan suoraan sano.

6) Merkillinen vaihtoehto... entä jos joku muu järjestäisi? Periaatteena on aina lähteä, jos suinkin aikataulu antaa myöten, koska minusta jokainen kutsu on kunnia ja yleensä aina on hauskaa. Mutta harvinaisemmaksi ovat tilaisuudet käyneet, kun väki vanhenee ja asettuu kotisohvalleen. Mikä ei siis ole oletusarvoisesti negatiivista, kyllä kaikki viikonloput riekkuva nelikymppinen olisi jo hiukan surkuhupaisa. Minkä lisäksi tietysti lapset ovat ehdoton ykkönen, eli jos rientoja kovin paljoa enempää olisi niin luonnolliset rajoitukset tulisivat vastaan. Lasten kanssa mentävät tilaisuudet ovat oma juttunsa.

7) Yhdistysten tapahtumat. Juu, tottakai. Kun jotain olisi. Vai mikä onkaan totuus? Viime vuosikymmen jälkipuoliskolla yhdistykset järjestivät toimintaa niin, että omat tupaantuliaiset ja kotibileet hätinä sekaan mahtuivat. Nyt samat tapahtumat ovat vastaanottaneet lujimmin sen, että "meidän porukkamme" vanhenee, työllistyy ja perheellistyy. Minä näen sen niin, että kehitys on väistämätön ja sitä on turha liiaksi harmitella niin kauan kun vetovastuu on tällä sukupolvella. Joko jostain vuosien mittaan nousee riittävän monta nuorempaa aktiivia tekemään omia juttujaan omalla tyylillään ja potkimaan hiljalleen hapantuvat takamuksemme nurkkaan muistelemaan vanhoja hyviä aikoja tai sitten yhdistys vanhenee ja säädyllistyy meidän kanssamme. Itse nostankin hattua niille, jotka toimintaa edelleen jaksavat pyörittää. Olen viimeinen kritisoimaan mitään, kun itse tietää, miten paljon kaikenlaista elämässä on omaa aikaansa viemässä.

Tuliko tästä jotenkin turhan nostalginen? Monet nykyisistä ystävyyssuhteista versovat niistä taimista, joita erinäisissä humalan vaiheissa on vuosien mittaan erinäisissä riekkujaisissa istutettu. On kertynyt aivan riittävästi valo- ja muistikuvia säikäyttämään itse kunkin lapsenlapset puolikuoliaaksi. Ja mikä jottei vieläkin keksi yhtäkkiä järjestää jotain spektakulääristä, mutta nyt ne ovat sitten iltapukujuhlat eikä glamouriksi enää riitä neljäskin muoviämpärillinen boolia. Ja hyvä niin.

Olikohan tässä mitään pointtia? Eipä kai tarvitse olla. Huomaan kyllä, että tällä hetkellä puran jokirannassa enimmäkseen tiettyä kolmenkympin kriisiä pala kerrallaan läpi. Kumpi onkaan kamalampaa: tajuta se, että voi jo käyttää sanaa "aikuistuminen" tuntematta vilunväreitä, vai se, että liian hyvin muistaa, kuinka kammottavasti tuota sanaa joskus pelkäsi. Hui. No, onneksi asia sentään enimmiltään naurattaa.

Jaahah. Eli ne yhdet isot bileet ovat sitten varmaan puutarhajuhlat kesän lopussa. Jaettua tyttöjen/poikien iltaa voisi myös harkita kunhan saavat kaverit talonsa pystyyn. Megaraclette oli kivaa, sen voisi tempaista loppuvuonna uudelleen. Kustavin mökille varmaan voisi jotain väkeä kutsua. On useampi pariskunta, joiden kanssa ei ole istunut iltaa pitkään aikaan. Kaupungillekin voisi jossain vaiheessa lähteä, jos noin kerran kuussa muksut vierailevat mummolassa. Pysytään kanavalla!

Loppu romanttiselle rakkaudelle?

2005-03-15T01:36:00.000-08:00

Vaihtelevat fontit ovat tarkoituksellisia. Katselen vähän, mikä tuntuisi sopivalta. Tai ehkä käytän aina erilaista ihan vain huvin vuoksi. Tai jotain.

Muutama taukopäivä ja olen miettinyt elämää blogin kanssa. Päänsisäisesti blogi on lähtenyt elämään, huomaan useasti muokkaavani ajatuksia blogimuotoon. Mutta toisaalta arkielämä asettaa aikarajat ja tuttu ahdistus hiipii pintaan, kun ajatuksia ei ehdi kirjoittaa. Toistaiseksi syyllisyydentunteet ovat kuitenkin hallittavissa. Mikäli jatkan kirjoittamista, tänne voi parhaassa tapauksessa kertyä paljonkin juttuja. Pitäisikö alkaa tallettaa kopioita siltä varalta, että nettisivusto eräänä päivänä ei aukeakaan. Mutta eikö koko idea mene siinä, jos ajatuksia huolellisesti editoi ja tallettaa jonnekin muualle? Oikeankaan joen rannalla ei hienoista ajatusrakennelmista jää jäljelle kuin häivähdys, parhaassa tapauksessa pieni synopsis, jonka päälle rakentaa toiste jotakin muuta. Ja kuinka paljon keskeneräisiä ajatuksia, umpikujaan päättyneitä ajatuksia, epämääräisiä ja kristallisoitumattomia ajatuksia kivellä istuessa ehtii miettiäkään.

Joten se siitä, olen huolehtimatta, vesi virtaa verkkaisesti eteenpäin ja kuljettaa pois näkyvistä yhtä lailla sekalaisia roskia kuin tuomista pudonneita kukkiakin. Joen rannalla kasvaa runsaasti tuomipuita ja niiden kukkien valkoiset terälehdet kirjovat veden.

Muutaman päivän ajan mielessäni on ollut päällimmäisenä monensortin media-ahdistus. Sanomalehtiä on ehtinyt vähän lukea ja maailma ärsyttänyt eri tavoin. Indonesiassa naisten vapautusliike koettaa taistella fundamentalistisia liikkeitä vastaan, jotka kosiskelevat maltillisia islamisteja kiristämään lainsäädäntöä. Turun Sanomat kirjoittaa varauksettoman artikkelin Pentagonin hienoista suunnitelmista korvata etulinjan sotilaat ensin kauko-ohjattavilla ja myöhemmin itse toimivilla roboteilla. Loistavasti puhutaan vain operaatioiden suorittamisesta unohtaen piiritettyjen kaupunkien siviilit, jotka muuttuvat taistelupelien ruudulla vilkkuviksi hahmoiksi. Hups, ammuinpa pikkulapsen, nyt ei tipu pisteitä. Harmi. Terrorismiin on virallisesti luokiteltu kuolleen viime vuonna maailmassa hiukan yli 600 ihmistä, kun Yhdysvallat ei laske mukaan omia sotilaitaan tai maan omien kansalaisten iskuja, mitä sillä on väliä jos tappavat toisiansa. Luku ei saa näyttää liian suurelta, ettei voida väittää, etteikö terrorismisnvastainen sota tehoaisi. Mutta nyt virallinen lukema on murto-osa Suomessa joka vuosi syöpään kuolevista. Esimerkiksi. Ja montako sataa miljardia Mr. President taas kongressilta pyytäkään lisää. Pah!

Jokirannassa on kuitenkin aika turha miettiä moisia. Nämä ajatukset kannattaa säästää niihin pieniin hetkiin, kun on oikeasti omalta pikkuhiukkaseltaan vaikuttamassa jossain, oli se sitten kahvipöytäkeskustelu tai poliittinen päätös. Nääntymättä suurien ja mahdottomalta tuntuvien typeryyksien edessä. Jotta pysyisi Joonatan Leijonamielen tavoin ihmisenä eikä olisi vain rikkahippunen. Mutta yksinään joen rannassa märehtiminen, kauna ja katkeruus ovat turhia. Parempi seurata tuomenkukkia vedessä.

Parempi siis kirjoittaa jostain muusta mielessä olevasta asiasta. Kuten siitä, joka on taas viimeisen parin kuukauden aikana pulpahtanut esille kerran toisensa jälkeen. Olen nimittäin jälleen rakastunut ja vaikka arkielämä vie kapasiteettia, niin satunnaisesti ehdin kuitenkin nauttia asiasta. Itse asiassa tämä huipentui jo muutama viikko sitten eräs ilta, kun kosin kumppaniani uudelleen. Vastasi onneksi myöntävästi ;). Toisen lapsen myötä kumppanini on taas saanut uuden merkityksen, hän on lapseni isä ja jo siinä asemassa rakastettava. Kun tähän lisätään kaikki ne vanhat jutut, kuinka hän on ystäväni, hulluttelukaverini, rakastajani, yhtiökumppanini, arkielämäni jakaja ja esikoiseni isä (koiran ja chinchillan yhteishuoltajuudesta puhumattakaan :), niin pakkohan sitä on varmuuden vuoksi Pelle Hermannin tyyliin pikkuisen kosaista. Kaiken hössäämisen keskellä olen taas vain törmäillyt siihen tosiseikkaan, joka tekee oikeastaan mahdottomaksi valittaa maailman olevan paska paikka. Puhtaan itsekkäästä näkökulmastani katsottuna minulla on nimittäin uskomattoman onnellinen elämä ja valtaosa onnestani juontaa suoraan siihen, että minulla on tämä tärkeä ihminen.

Kun lukee ystävien blogeja, moni sinkku miettii yksin oloaan ja kaipaa jotakuta. Sen sijaan vakisuhteessa olevista harva ainakaan blogissa pohtii suhteellista elämäänsä. Joutuuko sinkku sitten haastamaan oman statuksensa niin paljon useammin, joko itsensä kanssa tai ulkoisten odotusten vuoksi? Näin varmaan. Mutta samalla en voi olla miettimättä, tunteeko omat tarpeensa silloin tarkemmin, onko herkempi omalle ololleen, hyvässä ja pahassa. Voisiko parisuhteen arkeen turtua ja menettää herkkyytensä omalle elämälleen, mikä siinä on hyvää ja onnellista juuri nyt ja mitä taas voisi kehittää, mitä uusia suuntia hakea. Kun joen rannalla nyt mietin omaa oloani niin jälleen vahvistuu se käsitys, mitä olen aiemminkin miettinyt. Yhtä yhtenäistä rakkautta ei ainakaan minun kohdallani ole, vaan suuri joukko erilaisia sidoksia ja tapoja rakastaa ja kiintyä toisiin ihmisiin. Toista ihmistä voi arvostaa ystävänä, jonka kanssa sitoutuu luottamuksen ja läheisyyden kautta, on yhteistä historiaa, yhteisiä kiinnostuksen kohteita, hauskaa ja helppoa kumppanuutta, seksuaalista vetovoimaa, suojenlunhaluista kiintymystä, läheisyydentarvetta ja vaikka mitä muuta. Ja lopputuloksena minulla on elämässäni yksi tärkeä ihminen, jonka kanssa sitoutumisessa näkyy koko sateenkaari. Sen lisäksi on sitten valtava lauma muita, joiden spektri vaihtelee yhdestä tai useammasta väristä kapeampiin ja leveämpiin raitoihin, niin sanoakseni.

Lopulta samaan aikaan laulaessani ylistystä sille, miten onnellinen olen kumppanini kanssa, en voi olla miettimättä, tunneko häntä kohtaan lopulta mitään sellaista, minkälaista en voisi tuntea myös johonkuhun muuhun. Volyymi ja intensiteetti ovat tietty eri juttuja. Joitakin parhaita ystäviäni voin sanoa rakastavani, englannin "love"-sanan tyyliin. Kyllä minä toisen munuaiseni voisin ehkä luovuttaa muutamalle ystävistäni. Johnny Depp saa polvet veteläksi ja posket punottamaan. Yhteisesti huollettavia (ja biologisia lapsia lähes työläämpiä) yhdistys- ja projektijälkeläisiäkin on ollut monen kanssa.

Onko siis olemassa romanttista rakkautta? Romanttinen rakastuminen on, ehdottomasti. Olen kokenut sen hormonihyöyn, mutta olen minä ollut teininä päättömämminkin rakastunut kuin kumppanini tavatessani. Ja kun ihastumisen myötä sitten on alkanut sitoutua yhteen, niin eiköhän vain sekin ole tapahtunut "vain" (ja tämä ansaitsisi vähintään kolminkertaiset lainausmerkit maailmanhistorian pahimpana vähättelynä) näillä normaaleilla palikoilla. Läheisyyttä, vetovoimaa, huolehtimista, kaipuuta, jakamista, hauskanpitoa, kumppanuutta...

Mistä siis teoreettisesti ottaen seuraa, että sinkkuna voisi elää yhtä onnellisesti kuin hyvässsä suhteessa, mutta keräillen sitten näitä palikoita useammista ihmisistä. Olisiko rakennelma tällöin horjuvampi, kun on useampia ihmisiä, joiden menettäminen olisi tuskallista. Vai onko nykyisessä romanttisen rakkauden (jos nimitetään tätä kombinaatiota sillä nimellä) parisuhteessa kaikki munat niin sanoakseni samassa korissa? Ainakin onnen malleja on varmasti monia ja liikaa huolehditaan siitä, millä tavalla naapuri omaa onneansa rakentaa, jos hän haluaisikin elämäänsä hiukan erilaisia ratkaisuja. Järkiavioliitto ja läheinen ystäväpiiri? Eroottisesti avoin suhde? Itsenäinen ikisinkku? Vai onko tämä vain tätä meidän oman moniarvoisen (eli viisikymmentälukunostalgikoiden mielestä arvottoman :) postmodernin (pääsinpäs sanomaan) sukupolvemme haihatteluja. Ja hyvähän minun puhua, kun itse olen periaatteessa kovinkin traditionaalisessa mallissa. Mutta koetanpa sitten ainakin olla arvottamatta muiden tapoja.

Onneksi joen rannalla istuessa ei tarvitse tulla mihinkään loogiseen loppupäätelmään. Nyt pikkuneiti kaipaa seuraa ja muutenkin ajatukset ovat kiertäneet tyydyttävän kehän. Tuomenkukat katoavat pikku hiljaa näkyvistä. Oman elämän onnellisista jutuista on muistutuettu itseä ja niinpä kiveltä on tällä kertaa helppo nousta. Pian joki virtaa jälleen yksin. Tumma vesi, vihreät pientareet ja sammalen kahdelta reunalta peittämä laakea kivi.

PS. Nostan tyttäreni syliin. Hampaaton suu aukeaa leveään, kaiken rakkauden ehdoitta antavaan hymyyn, silmät loistavat. Voiko tätä suurempaa onnea olla?

Carpe Diem

2005-03-10T03:42:00.000-08:00

Huvittavaa aloittaa jokirannassa istuminen aiheista kaikkein vakavimmalla, mutta tällä hetkellä se on ajatuksissa päällimäisenä. Pari yötä sitten nimittäin yhtäkkiä tajusin kuolevani. Noin vain. Kiireisen päivän jälkeen varastin aamuyöstä muutaman yksityisen tunnin lukeakseni yhden ihan kelpo nuorisofantasiaromaanin (William Nicholsonin Tuulen laulu, ollaksemme tarkkoja). Kirjan loputtua nousin mennäkseni pesemään hampaat, ja klo 01.49 eteisessä tajusin oman kuolevaisuuteni. Carl Sagan käytti kirjassaan käsitettä numeeninen ja sellainen se hetki olikin. Kauhistuttavan ainutlaatuinen tajuamisen hetki. Valahdin kylmään hikeen ja tunsin hetken hirvittävää kauhua, mutta nyt on olo jo ihan normaali.

Ainahan minä olen hitusen kuolemaa pelännyt, kukapa ei. Mutta nyt sain pontta oikeasti ajatella asiaa. Ei kuolenmanjälkeisiä juttuja, ne ovat oma asiansa, vaan itse kuolemista. Mikä ihme siinä oikein pelottaa? Kipua tuskin kannattaa pelätä erityisesti. Eihän äkillistä loukkantumistakaan sillä tavalla pelkää eikä kuoleminen liene mitenkään erityistä fyysisessä mielessä.

Jos unohdetaan kuolemanjälkeiset pohdiskelut, kuolemiseen loppuu myös tämä mainen taaperrus. Periaatteessa kamalaa, mutta miksi pelätä kun kerran ei jälkikäteen tarvitse huolehtia. Eri juttu on tietysti surra etukäteen toisten (esimerkiksi omien lasten) puolesta, mutta eipä sekään pelkääminen kauhean hyödyllistä ole. Loppujen lopuksi päädyin siihen, että pelottavin asia koko jutussa on, että sen joutuu tekemään viime kädessä ihan yksin. Synnyttäessä (joka on ollut metafyysisin kokemukseni tähän asti) on aika perustavanlaatuisten juttujen kanssa tekemisissä yksinään, mutta siinäkin toinen voi olla paljon läsnä. Ja toisaalta taas, hyvässä kuolemassakin toinen voi ehkä saattaa aika pitkälle. Kun hetki tulee, toivottavasti on silloin joku rakas ihminen pitämässä kädestä kiinni. Ja ellei taas ole, niin siitäkin kai selviää, niin sanotusti :I

Näiden aivokuolemasta elvytettyjen ihmisten kertomukset ovat aina mielenkiintoisia. Valoputki ja vastassa olevat rakkaat, ehkä rakastava jumalakin kuulostavat ihan hyvältä. Viis minä siitä, onko se sinällään totta vaiko sammuvan tajunnan viimeinen palvelus tai finaaliorgasmi. Kaikki kelpaa. Niin paljon kuin turistilausuntoja olen kuullut, se on vähemmän pahaa kuin moni pelkää. Miksi siis pelätä.

Toisaalta kokemukseni jälkeen en edelleenkään ymmärrä itsemurhaa. Itsensä äärimmäinen vahingoittaminen hirvittävän ahdistuksen tai tyhjän kylmyyden lopettamiseksi, se on ymmärrettävää. Mutta ihan oikeasti vapaaehtoinen katkaisimesta kääntäminen? Varmasti kurjuuden loppu mutta eihän sillä helpotusta saa, koska ei ole sitä enää kokemassa. Toisaalta muukin vapaaehtoinen kuoleminen mietyttää. Miten niissä kulttuureissa, joissa ihminen todella on ollut "vain" sukunsa jäsen ja ajan tullessa on jättäytynyt jälkeen. Onko silloin ollut pelkäämättä kuolemaa? Entä eutanasian vastaanottaja? Tai toisaalta ehkä varman lopun lähestyessä on vähemmän pelokasta itse kohdata se kuin koettaa epätoivon vimmalla karkuun. Mene ja tiedä, mikä minä olen sitä moralisoimaan.

Olen kuitenkin saanut seurata myös hyviä kuolemia. Arvokkaan elämän ja sen jälkeisen sopivan nopean hiipumisen, hyvästit ja sitten niin suuren väsymyksen, että viimeiseen uneen vaipumista tuskin on koskaan huomannut. Minun on mahdotonta ajatella, että mummu olisi enää lopuksi pelännyt kuolemista. Vai oliko hän vain vaiti?

Arkipäivä kutsuu taas. Tästä ei juttu enää voi kuin keventyä. Mutta joen rannassa on paras paikka miettiä ajatuksia niin syvälle kuin suinkin uskaltaa. Mitä tästä merkillisestä kokemuksesta sitten jäi käteen? Mitään uutta filosofiaa en keksinyt, saati ihmisenä muuttunut. En keksinyt sen kummempaa, kuin että pelkääminen on ilmiselvästi turhaa. Että jokainen elämän hetki (myös se aamuyön tuokio, kun toisella lapsella on vesirokko ja toisella nälkä ja kumppani kiukkuinen kun seuraavana päivänä pitäisi töissä jaksaa) on oikeastaan aika hieno extreme-kokemus. Ja että oikeastaan ainoat oikeasti tärkeät jutut ovat ne toiset ihmiset. Carpe Diem. Näin paljon tarvittiin moiseen päätymiseen.

Tervetuloa Jokirantaan

2005-03-09T07:08:00.000-08:00

Viisi syytä, miksi suhtaudun skeptisesti blogiin:
1. En ikinä ole onnistunut pitämään päiväkirjaa.
2. Likaiset yksityiskohdat tietävät jo kaikki, yksityiset tuntemukset haluan jutella henkilökohtaisesti ja arkaluontoisia juttuja en tulevan maailmanpoliitikon uran vuoksi voi tänne laittaa.
3. Onko tähän aikaa nyt äitiyslomalla? Onko tähän aikaa äitiysloman jälkeen? Mistä se aika sitten on pois?
4. Tämä esiintymisen muoto tuntuu minulle väärältä. Haluan yleisöni suoraan tai yksityisesti.
5. Olenko täällä rehellinen? Miksi olisin? Miksi en olisi?

Viisi periaatetta, joista koetan pitää kiinni
1. En ahdistu jos en saa aikaiseksi kirjoittaa.
2. En roiku täällä koko aikaa nälkäisten lapsiparkojeni huutaessa ruokaa ja huomiota.
3. Kirjoitan suomeksi.
4. En linkitä tätä kotisivulleni. Muut toki saavat linkittää miten lystäävät.
5. Kirjoitan lähinnä jokirannalle sopivista asioista.

Miksi jokiranta? Koska joen rannalla istuminen on kaikkein paras hetki ajattelemiselle. Turussa aikoinaan minulla oli Aurajoen rannalla tietty tuumiskelukivi, lapsuudenkotini läheisen joen ranta on vieläkin tärkeä. Nykyisen kotini lähellä ei jokea kuitenkaan ole, olen päätynyt asumaan meren rannalle eikä se ole sama. Meri on aivan liian suuri, mahtava ja vieras jokiajatuksia varten. Joten istun hetkeksi tähän ja koetan, millainen ranta tämä on.

Jokin sopivan kokoinen kivi olisi mukava, sellainen laakea, jonka päälle mahtuu kokonaan ja jalat voi koukistaa syliinsä. Mieluiten pienen töyrään päällä, jotta joesta näkyy hiukan matkaa kumpaankin suuntaan. Melko hitaasti virtaava joki, jonka rannalla kasvaa riittävästi puita, jotta vedessä kelluu aina lehtiä. Lehdet ovat tärkeitä, niiden ohilipumista voi seurata. Ei liian leveä joki, jotta toisinaan voi kuvitella uivansa sen yli katsomaan, mitä toiselta rannalta löytyy. Sen verran syvä, että talvisin osa virrasta on sulana ja jääkannessa näkyvät kaikki valkoisen, ruskean ja sinisen sävyt. Vesi saa olla sameaa, aurinko heijastuu siinä kauniisti.

Hyvä, kiitoksia, miljöö on kohdallaan. Mutta hyväksi tätä ei tiedä ennen kuin jonkin ajan kuluttua. Jos tämä ei tunnu omalta, jätän kiven ja etsin uuden muualta. Mutta koetetaan.